sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Ystävän päivä

Ystävän päivä. Olkoon se erikseen kirjoitettu kun ei ole kuitenkaan helmikuu vielä. Mistä sen ystävän tuntee? Tarvitseeko sitä osata määrittää. Kuva riittäköön.
























Ystävä on iloinen. Ystävä on kova ääninen. Hän on oma itsensä. Hän on läsnä. Nämä ystävät päättivät lähteä katsomaan poliisikoiranäytöstä. Olen edelleen sitä mieltä, että Maikku halusi tapahtumaan enempi niiden poliisien takia kun koirien, vaikka se muuta väittää. Ystävä lähti mukaan, oli se syy kumpi tahansa. Hetki poliisilaitoksella  pyörittiin ja saimme selville, ettei näytöstä ollutkaan. Se oli peruttu. Paikalla oli vain poliisimopo ja auto. Mun mielestä niitä poliisejakin oli hirveen vähän?
























Siellä me kökittiin. Me ja muut lapset.
























Löytyi sieltä pari etsintäkoiraa ja ehkä sitten näytöksen peruuntumisen johdosta vastaus oli kuitenkin, et oltiin siellä koirien vuoksi, ei poliisien. Käytiin yhdessä syömässä ja kahvilla, ei siihen näytöksiä sen enempää tarvittu. Vain aikaa yhdessä. Hyvä päivä. Illalla treffasin vielä leffan merkeissä kummipoikani äidin. Hyvin vanhan ystävän ( ei iältään ;) ).


Odotan huomista innolla. Päästään taas kurkistamaan kohtuun. Kiitos Tampereen terveyspalvelut ja äitipoliseuranta. Tack och adjö.

torstai 26. syyskuuta 2013

Kolmatta päivää kuumekoomassa

On meinaan ollu sellanen lenssu päällä, ettei oo hetkeen ollu. Maanantai illasta asti oon ollu ihan tukossa ja vetämätön. Tiistai ja keskiviikko kului sängynpohjalla maaten ja leffoja ja sarjoja vahdaten. Osa toki jaksoista on mennyt ohi kun aina kesken nukahtaa.

Tänään oli ohjelmassa sokerirasituskoe. Eilis illasta klo 20 eteenpäin jouduin oleen ravinnotta ja tänään terkkariin raahautui punanenäinen jo valmiiksi huonovointinen minä. Pari desiä silkkaa sokeria alas ja katseella aloin heti etsiä lähintä roskista johon oksentaa. Ei sen litkun juominenkaan niin kamalaa ollut kuin se olo joka siitä tuli. Tunnin istuin ja odotin seuraavaa verikoetta. Kuumetta on edelleen, joka ei oloa ainakaan helpota. Mulla oli mukana uusin Kaks plus-lehti mut empä juuri pystynyt lukemaan kun vain keskityin hengittämiseen oksentamatta. Seuraava tunti sujuikin sitten jo lehteä lueskellen. Kolmen piston ja kahden tunnin jälkeen olin valmis lähtemään. Haukkasin hieman ruisleipää ja olo helpottui taas lisää. Ajoin kuitenkin aamun koettelemuksen vuoksi Subwayn kautta ja palkitsin itseni puolikkaalla. Nyt vaan odotteleen tuloksia, että löytyykö raskausdiabetestä. En yhtään ihmettelisi kun oon aika herkkuperse ollut raskausajan..

Laitan tähän alle vielä muutamia hankintoja mitä on tullut viime viikkojen aikana ostettua. Hauskin on ehkä toi Nextin vaatepaketti. Maanantai iltana sen netistä tilasin ja keskiviikkona jo lähettipoika sen toi. Briteistä tullut paketti tuli nopeemmin kun suomen postimyynnistä tilattaessa :) Tilasin myös tollasen raskauskorun Bebesiltä.

Sayang -hopeakorulla on vanhat perinteet jumalten saarella, Balilla. Odottavat äidit kantavat niitä ylpeinä, kuin merkkinä muille sisällään säteilevästä onnesta. Hopeakellon rauhoittava kilinä yhdistää vastasyntyneen lapsen äitiinsä, onhan lapsi kuullut saman äänen jo kohtuun äidin häntä kantaessa. Lapsen synnyttyä korun rooli vain vahvistuu. Nyt se ei enää ole merkki muille, vaan ainoastaan omalle rakkaalle pienokaiselle. Rintaruokinnan aikana kelloon tarttuvat ja sitä helistävät pienet sormet saavat aikaan tutun äänen - tämänhän minä jo tunnen! Lapsen vartuttua korun voi siirtää odottamaan sitä hetkeä, jolloin sen voi antaa eteenpäin, kun oma lapsi odottaa esikoistaan. Sayang- korusta tulee näin arvokas lahja, joka kulkee suvussa eteenpäin äidiltä äidille, lapselta lapselle.
Sayang -hopeakoru on paikallisten hopeaseppien käsityötä Celukin kylästä, Balilta. Jokainen koru on käsin valmistettu ja siksi ne ovatkin jokainen hiukan toisistaan eroavia, yksilöitä, kuten niiden kantajatkin. Hopeakoru on tehty 925 sterling hopeasta. (teksti www.bebes.fi)

Banymel hoitolaukun tilasin jo aikaa sitten Bella Bambinasta.

Vaunuiksi valitsimme ABC Designin Viper 4S:t, jotka on kevyet, kapeat ja kerrankin työntöaisaa saa säädettyä sekä pitkälle että pätkälle. Santerin ja mun pituusero tekee jo hyviä vaatimuksia työntömukavuuteen ja näissä se ainakin toimi erinomaisesti. Toi Britaxin matkaratas- turvaistuinkombo on mun ihan ehdoton suosikki. Ei tarvinnut kun nähdä ne niin tiesin et noi haluan.




Nyt tähän Lyylin osoittamaan asentoon, adjö!


perjantai 20. syyskuuta 2013

Joulu syksyn keskellä?

Tänään postisetä toi ilmoituksen äitiyspakkauksen saapumisesta. Hetihän se piti hakee ja penkoa kuin pieni tyttö jouluna. Mielestäni vaatteet oli melko poikamaisia. Oranssit värit toi kasarihenkeä kivasti. Oikeastaan tiesinhän minä suurin piirtein mitä siellä on ja tiesin sen jo valmiiksi ettei kaikki tule varmaankaan käyttöön. Haalari oli niin iso, et ehkä meneepi ensi jouluna tai sit jää just pieneksi ennen käyttöönottoa. Mut kyl mä silti tuon paketin halusin muistoksi 140e sijaan. Sanoipa yksi ulkomailla asuva tuttuni, ettei siellä mitään tollasia saa ilmaiseksi, joten ollaan hiljaa ja kiitollisia Kelan lahjasta.

Eilen vietin päivää ihan kotosalla ompelemalla lakanoita pieneen perintökehtoon.



Päivät nyt kuluu käsitöitä tehden, hyvin lyhyitä lenkkejä koiran kanssa tehden ja tapaamalla ystäviä. No mitä sitä muuta tarttis nyt tehdäkään. Harmittaa kuitenkin se, et heti kun päivään sisältyisi ohjelmaa, niin illalla viimeistään supistaa ja kroppa muistuttaa ottaan kevyemmin.


Tässä yksi väsäämäni teos, josta olen varsin ylpeä. Kastemekko on tehty samalla mallilla kuin äitini tekemä 30 vuotta sitten minulle. Omani on hieman kutistunut ja kellastunut, joten päätin neuloa omalleni uuden. Nauhan väri on vaan laitettu, koska uskottavaa sukupuoli-vahvistusta emme ole vielä saaneet, joten tutut ja sukulaiset: pinkit nauhat löytyvät myös!

Hankin myös ihanan Reiman 62 senttisen haalarin Ideaparkin tasauspäiviltä. Oli huippualennuksia!


Toki perheen karvalapsi on saanut myös jotain uutta. Syksyisiä lenkkejä kaikille toivotteleepi "Rukka-malli" Lyyli!


tiistai 17. syyskuuta 2013

syksyinen sairasloma

Niin se vierähti kesä syksyksi. Ennen kuin äitiyslomani alkaa marraskuussa vierähti mulla myös arki sairaslomaksi. On ollut tosi vaikea jaksaa töissä aamuvuoron aikaisten supistusten vuoksi ja kun iltapäivällä pääsee kotiin, ei pysty toimimaan enää lainkaan ja yöunille on mentävä klo 20.

Raskausviikkoja on nyt täynnä 26 ja risat. Vielä on matkaa edessä. Kaipaan hikistä salitreeniä. Viime keväänä jo ehdin miettiä, että sitten kun odotan vauvaa aion kyllä mennä salille edelleen ja joka viikko. No toisinhan mulla on käynyt. Oon joutunut oleen ilman salitreeniä nyt 4 kuukautta. Joku voi väittää raskauden tekosyyksi liikkumattomuudelle, mutta viimeksi tänään olen lenkkipolulla todennut jälleen itseni NIIN raskaaksi. Kuljen kuin etana ja silti hengästyn. Kävelen hyvin hitaasti ja silti paine alavatsalla käskee hidastaan entisestään. Pakko olisi kuitenkin kävelleä hieman raikkaassa ilmassa, ettei kodin seinät kaadu päälle. Kaipaan myös salikavereitani ja tuntuu kuin sitä energistä, itsestään huolta pitävää Jenniä ei olisi enää olemassakaan. Sokeriton syyskuu jäi haaveeksi, mutta annan sen itselleni anteeksi. Kaipaan myös tän blogin kirjoittamista, mutta oikeastaan vasta nyt tajuaa kuinka VÄSYNYT olen ollut kaikkeen raskauden alun ajan. Yritän muuttaa tän homman ja jaksaa kirjoittaa.

Mitäs kun vaatekaapista ei löydy päälle pantavaa. Äitiyshousut ovat toki mukavia ja muutamia niitä on ollut pakko hankkia. Äitiyspaitoja en ole vielä ostanut, koska trikoo paidat joita olen käyttänyt ennenkin mahtunee vielä. Mutta ne juhlavaatteet. Ja ne takit. Harmittaa ihan vietävästi et olen johonkin hukannut tai pakannut paikkaan nimeltä jemma mun liian isot syys- ja talvitakit. Nyt ne menisi päälle paremmin kuin hyvin. Tänään tungin päälleni ulkoilutakkini, joka halkeaa vetoketjusta jos vielä yrittäisin sen mahani yli laittaa (katsokaa vaikka itse alla olevista kuvista). Lenkin jälkeen painuin Prismaan ja ostin uuden ulkoilutakin. D-mitoitetun. Perkele. Alla myös kuva tuttavien häihin valmistautumisesta. Siinä se ainut äitiysmekko jonka omistan. Sitä ostaessa se ei tuntunut kuin hautajaismekolta, mut lopputulokseen olen tyytyväinen.

No entä se hehku. Ystävät ympärillä sanoo odotuksen hehkun näkyvän musta. Olen kuitenkin sanonut, ettei itsellä ole hehkuva olo. Oon ihan varma, että kaikki johtuu vuosi sitten aloittamastani muutoksesta. Kroppa muuttui huikeen paljon 7 kuukaudessa ja nyt vajaassa viidessä kuukaudessa se on taas toisessa äärilaidassa. On vaikea nähdä itsensä kauniina kun joka paikka turpoaa. Olen silti samanlainen (vaikka muille väitän toisin) odottava äiti kuin muut ja silitän pyöreää vatsaani kotona iltaisin. Myönnän. Ehkä salaa haluan nauttia mahan muutoksesta, mutta silti mietin vaatteita hankkiessani, että näyttäähän maha siltä et olen raskaana, eikä siltä et olen vain lihonut. MIKSI helvetissä ihminen pelkää edelleen näyttävänsä lihavalta. Ehkäpä vastaus on se että mun elämänmuutos/laihduttaminen oli niin kesken vielä raskaaksi tullessa.



tänään rv 26+2